Arkeen ja juhlaan

Copyright ja kiitos, Minna Koivu.

Taisipa olla vuoden 97 tai 98 tienoilla, kun ensimmäisen kerran törmäsin työ/arki/juhlapukineeseen nimeltä Dimex. Sanon juhla,koska meidän perheessä Dimexit käy tilanteessa kuin tilanteessa. Pohjois-Pohjanmaahan tunnetaan nykyään siitä, että kaikilla itseään kunnioittavilla nuorilla ja vanhemmillakin tulee olla Dimexit, joku käytti niitä jopa penkkareissaan. Yksi nuori neitokainen kerrattain murehti,että kun ei näitä vaatteita saa tarpeeksi pienessä koossa. Niin, alun perin on tainnut olla toisenlainen käyttötarkoitus suunnittelijoilla mielessä, tuskin on muotivaatteiksi tänne perähikiän teineille niitä visioitu.

Meidän perheessä isä on ollut tässä asiassa jo hyvin nuoresta pitäen muotitietoinen ja sama meininki jatkuu nykyään. Käyttökokemusta on tainnut karttua semmoset  15 vuotta ainakin.  Ennen oli toki vain työ-Dimexit, nykyään on  erikseen ”pyhä-Dimexit”. Niin se maailma muuttuu…

Tätä perinnettä jatkaa nyt sitten perheen esikoinenkin ja on ylpeä siitä. Ajattelin tuossa kerrattain,että kait sitä jonkunlainen passi pitänee kohta hankkia tähän Dimexlandiaan. Okei,täytynee myöntää,että kyllä sitä äidinkin vaatekaapista parit Dimexit löytyy. Puolustuksekseni sanottakoon,että kun ne vaan on niin mukavat päällä.

Historian havinoita muistellessani diaesityksenä silmieni ohitse lipui eri vuosien työvaatemallien väriskaala; ensin löytyi vain sinistä, sittenpä ilmaantui kapinallinen violetti/harmaa ja nykyään sitten vaatteita komistaa keltamusta.  Olen kehitykseen hyvinkin tyytyväinen. En kehtaisi kyllä muuten isännän kanssa mihinkään juhliin,jos vielä sinisissä henkselihousuissa pyörisi vaikkapa naapurin häissä. On se musta eri kiva siihen tarkoitukseen. Ja keltainen killottaa mukavasti silmään aurinkoisella kelillä. On se kova kampe.